Eikö voitosta osaa enää iloita?
Alkuaikoinani luovuin kilpailemisesta totaalisesti taitamattomuuteni vuoksi, mutta palasin kilpailuradoille enemmän treenanneena ja valmiina oppimaan uusia asioita vasta neljännen harrastusvuoteni alussa. Yllätyksekseni tänä kesänä alkanut kunnollinen kisaaminen alkoikin sujumaan omalla kohdallani ja olen nyt haalinut itselleni useampia ruusukkeita useimmista kisoista lähialueilta, joista en koskaan voinut edes unelmoida ollessani totaalinen ''amatööri''harrastaja. Voin ihailla ruusukeita ja muistella mahtavia kisakokemuksia ystävien kera.
Ensimmäiset koulukilpailut omalla kasvatilla Prinsillä.
Mutta turtuuko voittamiseen ja yleisesti ottaen sijoittumiseen? Viimeaikoina melkein kaikista kisoista johon olen osallistunut olen ottanut mukaani muutaman ruusukkeen ja naamallani yleensä näkyykin varsin neutraali ilme. Tämä ei johdu siitä, että en olisi iloinen sijoittumisestani tai mahdollisesta voitosta, mutta olen neutraali ihminen suurimman osan ajasta.
En osaa näyttää kovin hyvin iloa voitosta, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin turtunut sijoittumiseen. En usko, että sekään, joka on sijoittunut tuhansia kertoja on turtunut sijoittumiseen. Se on kokemus ja muisto, joka pysyy. Jokainen sijoitus on mahtava kokemus ja antaa minulle itsevarmuutta ja intoa treenaamiseen. Saan rakentavaa palautetta ja tiedän mitä parantaa. Olen treenannut sen eteen, että pärjäisin kisoissa. Myönnän, että treenaan laiskasti, mutta olen viimeiset kaksi vuotta hionut tyyliäni ja kuntoani ja tässä sitä ollaan. Valmiita yrittämään päästä kisaamaan SM-kisoihin. Suurin unelma kokemuksen vuoksi. Sinne en lähde voittamaan. Haluan tasaisen ja puhtaan suorituksen, josta saan rakentavaa palautetta, jotta voin jatkaa hiomistani ja jonain päivänä ehkä juuri minä voin tavoitella sitä unelmaa olla Suomen mestari.
Nyt tiedän olevani lajissani. Kouluratsastus ja pienet tyyliesteet ovat minun lajini.
Viimeisimmän kilpailun kür-luokka Bitten kanssa. Tapana on ratsastaa ohja hiukan pitkänä.. heh.
On mielenkiintoista katsoa kehitystäni. Ensimmäiset koulukisani olivat alkuvuodesta 2015 ja jäivätkin viimeisiksi ennen kesää 2016. Ensimmäisistä koulukisojeni lapuista löytää numeroita aina kuutosesta kahdeksaan asti, mutta ei sen parempaa. Papereista löytyy monen monta moitetta ja pistemäärätkään eivät hivo taivaita. Näin alkoi Pinjan kouluratsastuksen taival. Kesän 2016 viimeisimmästä koulukilpailu lapusta löytyy numeroita aina kahdekstasta kymmeneen. Prosentitkin näyttävät jo paljon paremmilta. Mikä tämän tuloksen on saanut aikaan? Harjoittelu, harjoittelu, harjoittelu ja kisakokemukset.
Kisatkaa rohkeasti vaikka ette heti sijoittusikaan. Hiokaa taitonne parhaimmilleen ja loistakaa kilpakentillä!
